Ajattelemisen sietämätön vaikeus. Uusia ihmisiä tavatessa tulee ajateltua uusia asioita tai ainakin vanhoja asioita uudelta kannalta. Viime aikoina on kyllä suuresti mietityttänyt se, että ihmiset hätäilee lajeissa etenemisen kanssa, koska "minusta tuntuu niin tylsältä tehdä aina näitä perusjuttuja". Niin, sinusta tuntuu, mutta entäs koirasta? Niin kauan ku koiralla on kivaa, on varmaan aika sama tehdäänkö perusjuttuja vai "edistyneempiä" treenejä.
Viime aikoina on tullut seurattua keskustelua siitä, että kuinka täydellinen treenirauha pitää seurakaverille antaa, kun koira on paineistunut muutamasta huonosta kokemuksesta ja nyt jää bongailemaan kesken radan sitä sun tätä. Tai kuinka olisi kiva päästä tekemään hakua, mutta maalimieskäytös tökkii. Muutenkin tuntuu, että agilityssä on kiire päästä tekemään sitä rataa, joten unohtuu mitä kaikkea pitäisi osata ennen sitä.
Mä kannatan näissä tapauksissa sitä, että palataan taaksepäin. Jos koira on paineistunut puhuvista ja katsovista ihmisistä, niin ratkaisu ei ole ainoastaan se, että ihmiset ja häiriö hävitetään, mutta jatketaan treenejä niin kuin ennenkin. Olisi ehkä syytä panostaa motivaatioon ja siihen, että siellä kentällä on kivaa ja ollaan ohjaajan kanssa samassa kuplassa eikä edes huomata häiriöitä. Mutta ei, kun halutaan tehdä sitä rataa, vaikka perusasiat, se motivaatio, ei ole kunnossa. Sama homma haussa. Ei voi oikein tehdä hakua, jos maalimieskäytös ei ole kondiksessa. Pitää treenata se ensin kuntoon, ennen kuin voi jatkaa juoksemaan maastoon. Tässäkin tapauksessa muutamalla treenillä asia taas kuosiin ja matka jatkui. Agikentillä taas näkee koiria, jotka rynnivät kentälle huutaen. Jos sen radan tekemisen sijaan panostettaisiin siihen, että sinne kentälle mennään yhdessä ja samassa kuplassa hallitusti, voisi se meno radallakin olla helpompaa.
Mutta, kun jostain syystä meillä on kiire. Ja tällä hetkellä tuntuu olevan noloa, jos vuosikas ei osaa vähintään alokas- tai avo-luokan tokoliikkeitä kisamaisesti, agin esteitä ja kontakteja ja mielellään se vielä saisi jo osata jäljestääkin. Kovin totiseksi menee touhu. Mitä jos pitäisi kivaa ja rakentaisi suhdetta ja motivaatiota ensimmäisen vuoden? Olisiko sen jälkeen helpompi kouluttaa mikä tahansa laji? Se mikä monista koirakouluista tällä hetkellä puuttuu on suhteen rakentamisen ohjaus. Koiran kanssa toimiminen ja harrastaminen ei ole vain käskyttämistä vaan yhdessä toimimista.
Omassa prosessoinnissa on tällä hetkellä se, että miksi oma mieli on Bondin kanssa varsin levollinen ja rauhallinen (koska se on pentu ja vasta opettelee ja me vaan leikitään ja pidetään kivaa), kun taas Reiman kanssa pipo on kireämmällä (taasko se tekee noin, ja ei ja voi ja häh, ja kyllä se tän osannut, miksei se nyt osaa). Miten saisi Reiman kanssa saman rentouden kuin Bondin kanssa? Mitä jos me kaikki vaan haluttais pitää hauskaa ja sitä kautta saatais niitä onnistumisiakin?
