Just nyt..

.. haluaisin olla terve ja päästä treenaamaan koirieni kanssa.

.. haluaisin saada Reiman kanssa yhteistyön toimimaan niin, että yhteistyö kantaisi tokokisan läpi. Niin monta hienoa suoritusta oli tänäkin viikonloppuna tutuilla, että taas tulee sisuunnuttua ja panostettua uudella sykkeellä treenaamiseen.

.. haluaisin, että Bondi kasvaisi pian, jotta päästäisiin agiliitelemään. (Joo joo, tiedetään, että pitkä matka on edessä ja maltti pitää pitää. Siksipä tässä nyt menee vielä ainakin 1,5 vuotta ennen kuin kisakentillä meitä nähdään). Se on vaan niin siisti laji ja tätäkin kateellisena seuraan nyt sivusta, kun omaa kisakoiraa ei ole tällä hetkellä. Miten mahtavaa olisikaan päästä juoksemaan radalle!

.. haluaisin olla uudemman kerran terve ja kisakoirallinen. Tai että koira olisi miltei kisavalmis. Kateellisena tulee seurattua Kuntoremontti- ja fitdogleiriporukkaa. Sitä yhdessä tekemisen meininkiä, toisten tsemppausta ja oppimista. Sinne minäkin haluan mukaan porukkaan.

.. haluaisin myös ymmärtää tuota Reimaa. Sen pelkoja, turhautumisia ja ahdistuksia, kun tänään taas oli saanut eteisematto kyytiä uudelleenmuotoilun merkeissä. Mikä saa sen tekemään niin? Miksi se ei pysty käsittelemään ja selviytymään joistakin asioista? Onhan se tavallaan liikuttavaa, että mun kanssa Reima pystyy selviämään lähes mistä vaan, mutta, kun en ihan aina voi olla sen tukena. Hassu ja  höppänä pieni epäterrieri.

.. haluaisin myös kestää epäonnistumisia paremmin. Mutta miten vaikealta se tuntuukaan, kun nähnyt vaivaa ja tehnyt oikeasti työtä ja harjoitellut kerrasta toiseen ja tulos on kuitenkin kunnon pannukakku? Helpompi se olisi kestää, jos ei asiaa olisi perinpohjaisesti miettinyt ja asiaan panostanut. Reimalle toki kiitokset siitä, että tässä suhteessa opettaa sitä, että asioissa pitää olla selkeä ja johdonmukainen alusta asti ja aina. Lintsasta ei voi eikä ottaa oikoreittejä.

“It's only a sure defeat when you stop trying.”

Niin, tällä viikolla tuli taas kunnon romahdus agilityssä. 30 cm rimat tuntuivat taas jotenkin vaikeilta ja menosta puuttuu se raivo. Muutamissa treeneissä on sitä huikeaa etenemistä nähty, mutta ei se kuulu normisuoritukseen. Etupalkalla tuntuu välillä toimivan, mutta ei aina välttämättä lähde kiihdyttämään minun liikkeeseen mukaan. No koutsin kanssa sitä sitten pohdittiin, että onko tuo kisaaminen Reiman juttu ollenkaan. Niin no, kyllähän siellä kisoissa pitäisi 30cm pystyä hyppäämään ja edetä raivolla. Mielellään 35 cm myöskin saisi sujua. Nyt ei suju. 

Seurasi epäilys. Jos ei kisaa, niin miksi harjoitella? Toki Reima tykkää lajista joka tapauksessa, mutta jos ei ole tavoitteita, niin miksi treenata ja hioa osaamista? Seuraavaa koiraa varten on yksi ehdotettu syy, mutta kun sitä seuraavaa ei ole nyt näköpiirissä ja vaikka olisikin, niin voi olla, että uudet kuviot joudutaan kuitenkin räätälöimään silloin ihan toisella tavalla. Höntsätä nyt voi aina ilman valvovaa silmääkin.

Pahamielihän tästä tuli. Onko kaikki tähänkin asti tehty työ ollut turhaa ja kannattaako edes yrittää, kun koirallakin on ikää jo sen verran, että kisavuosia on jäljellä todennäköisesti maksimissaan kolmen luokkaa. Olisihan se kiva, että olisi oraakkeli tai kasipallo, joka antaisi sen vastauksen asiaan. Omiaan on myös omat ajatukset siitä, että oliko ihan typerää edes kuvitella, että meistä olisi jotain tullut. Oman mielen rajat ovat jännä juttu. Mielenkiintoinen kirjoitus oli siitä täällä. Jos omissa kokemuksissa ja takaraivossa on se naapurin miehen toteama 10-vuotiaalle voimistelijalle: "Sustakin olisi voinut tulla hyvä, jos olisit aloittanut nuorempana" tai käsityöopettajan toteamus innostuksen ja yrittämisen jälkeen:"Kattokaas koko luokka! Tälleen käy, kun tekee itsenäisesti". Joo, ei niihin lapasiin tullut samanlaista kärkeä, vaan toinen oli pyöreä ja toinen kiila, mutta silti olin ylpeä, kun olin ne itse tehnyt. Tai ainakin tuohon opettajan kommenttiin asti. Tähän tilanteeseen ehkä sopivin vertaus löytyy luisteluvalmentajalta: "Ethän sä voi noilla luistimilla edistyä, kyllä pitäis saada kunnon kunnolliset välineet." Tietenkään mitään selitystä en siihen saanut, mikä niissä käytössä olleissa luistimissa oli vikana, mutta vaikkeivat ne mitkään Risportit olleetkaan, niin tuskin niistä kuitenkaan homma oli kiinni. Nämä, ehkä ei aina niin tarkasti mietityt, kommentit ovat jääneet kuitenkin mieleen paremmin kuin hyvin. Niihin on myös helppo palata. Missä olisimmekaan, jos Reimaa olisi alusta asti treenattu tavoitteellisesti ja valvovan silmän alla? Mitä, jos emme olisikaan vaan säälittävästi itse räpeltäneet esteiden suorittamisia kasaan tai treenanneet kontakteja, niin kuin ne nyt on treenattu? Miten mä nyt oon kuvitellut voivani tehdä edes kohtuullista suoritusta russelin kanssa? Sehän on rotuominaisuus se hyppyongelmaisuuskin. Nehän vaan hyppää niin.

No nythän on kuitenkin niin, että tämä sisäinen pöpöttäjä, joka luo epäuskoa, saa luvan vaieta. Sehän nyt on ainakin aivan varmaa, että yrittämättä ei homma ainakaan parane. Ja onhan se nähty ennenkin. Syksyllä tokon maajoukkueeseenkin kuulunut henkilö kommentoi meidän maahan menoa, että:" toi on varmaan se maksimi mihin Reima pystyy. Tuskin sitä sen paremmaksi saa." No kuulepa hyvä rouva, kovalla treenillä ja oikean vireen löytämisellä, minulla on nyt maahan lakoava koira. Juuri niin kuin halusinkin. Piti vain löytää keino kertoa Reimalle mitä halutaan. Samalla tavalla haluan nyt löytää sen keinon kertoa miten haluan sen etenevän radalla raivolla. Hyppyhaasteita lähdetään ratkomaan ihan ensin sillä, että käydään Piiran käsittelyssä. Sen verran pöpöttäjää on jäljellä, että valioituminen voi jäädä haaveeksi, mutta tämän hetken tavoite meille on selvittää onko koira jumissa, rakentaa fysiikkaa sen jälkeen ja treenata raivo radalle. Jos yksikin raivokas kisarata saadaan aikaan, niin olemme päässeet tavoitteeseen. 

Ehkä tässä on havaittavissa se, että tarvitaan epäilijä tai suututtaja ennen kuin alkaa tapahtua. Sen on aikanaan havainnut säbävalmentajakin. Mutta sitten, kun on saatu suuttumaan, niin ei kannata tulla haastamaan, koska silloin on päätetty myös pärjätä ja hoitaa homma kotiin, eikä kukaan sitä silloin voi estää.

If winning isn't everything, why do they keep score?

Tätä mä jäin miettimään. Voittamista. Monille se tuntuu olevan kovin tärkeää. On se minullekin, mutta ehkä ei koiralajeissa. Tai sitten koirat ja meidän harrastamat lajit ovat siinä koulineet siten, että ennemmin etsii sitä hyvää tekemisen fiilistä.

Kummasti sitä kouliintuu, jos koiraa jännittää agiradalla. Siihen ei auta juosta kovempaa, koska se koira voi silloin juosta ihan päinvastaiseen suuntaan tai lähimmän ratahenkilön luo tai keksiä jotain aivan muuta puuhaa. Tai sitten se koira voi ruveta hösäämään, räiskiä esteitä miten sattuu ja koko hommasta tulee vaarallista. Eikä ainakaan silloin siinä ole sitä yhdessä tekemisen fiilistä. Kummallakin on radalla oma tonttinsa, joka tulee hoitaa. Pitää antaa koiralle tilaa suorittaa, oikeita vinkkejä suunnasta ja opettaa ne esteet. Jokainen rata on palaute siitä, mikä on hallussa ja missä kaivataan harjoitusta. Useimmiten sitä harjoitusta tarvitsee se ohjaaja: ajoitus tai rytmitys on väärä tai jokin asia on jäänyt koiralle opettamatta. 

Loppuvuodesta tajusin sen, että ehkä Remen kaikki hyppyongelmat eivät olekaan koirassa. Ohjaajalla saattaa tippua se ohjaus, joka tukisi koiraa hypyssä. Eikä sitä koiraa tarvitse aina saatella niin pitkälle esteille ja oman vauhdin ei tarvitse olla tasaisen tappavaa vaan siellä pitäisi olla jarrutuksia ja kiihdytyksiä. Jos näitä onnistun parantamaan, niin meidän etenemät ja sijoitukset voivat parantua. Olisihan se kiva saada sertejä ja koira valioksi, mutta fakta on myös se, että näillä koiramäärillä meitä parempia koirakoita on läjäpäin kisoissa. Mutta me haetaan sitä hyvää fiilistä, sillä mä uskon siihen, että sillä saadaan myös paras mahdollinen yhteistyö ja rentous. Yksi suurimpia viime vuoden pettymyksiä oli se, ettei Reme halunnut radan jälkeen leikkiä pallolla. En siis ollut itse osannut iloita radalla olosta, murehdin huonoja etenemiä ja soppa on valmis. Miten Reimastakaan olisi voinut tuntua voittajalta radan jälkeen, jos ohjaaja on myrtsi. Opeteltiin siis taas leikkimään ja pitämään kivaa. Olinhan mä siellä sentään mun parhaimman karvakamun kanssa.

No agilityssä homma on kovaa, mennään lujaa ja aika sekä virheet ratkaisevat. Sinänsä ymmärrettävää, että kaikki haluavat olla se nopein koirakko. Mutta entäs toko? Siellä kyse ei ole nopeudesta. On kyse puhtaista suorituksista ja yhteistyöstä. Ei saa ennakoida, muttei viivytelläkään, pitää osata odottaa, olla reagoimatta liikkuriin, tuomariin ja liikkutin käskytyksiin. Pitää olla hillitty ja hallittu. Moni puhuu, että pitää olla siellä omassa kuplassa koiran kanssa. Tokossa suoritusaika on moninkertainen agilityyn nähden ja samalla saa koko ajan palautetta tekemisestään. Tosin moni on niin keskittynyt tekemiseen, ettei pisteitä pysty koesuorituksessa seuraamaan itse ollenkaan. Yhä enenevässä määrin tokossa on onneksi keskitytty koiran ilmeeseen: hännän tulee heilua ja koiran tehdä hommia innokkaasti. Yhä vähemmän näkee nykyään löysiä ja haluttomia koiria kehässä. Mutta mistä tulee tähänkin lajiin se, että tehtiin 1-tulos, mutta ei taaskaan voitettu? Tässä lajissa, kun sillä voittamisella ei ole merkitystä. Jos teet 1-tuloksen, saat siirtyä seuraavaan luokkaan ja jos 1-tuloksia on yhdestä luokasta kasassa kolme, niin saat siitä koulutustunnuksen. Valioksikin tullaan ilman tiettyä sijoitusta. Maajoukkuekarsinnat ja -kisat ovat toki asia erikseen. Tokon suhteen omat tavoitteet ovat rauhallinen ja samassa kuplassa tehty suoritus, joka toivottavasti tuo sen 1-tuloksen. Sijoituksella ei ole minulle väliä.

Tässä tuntuu, että aina ollaan veitsenterällä, kun koiran taikka muun eläimen kanssa harrastetaan. Helposti se ihmisosapuoli tulee niiden tavoitteidensa kanssa ja vääntää homman veriseksi. Tuskinpa se koira tai hevonen asettaa tavoitteita ennen kisaa. Ne eläimet ovat siellä, koska ne on sinne viety. Jos ollaan reiluja, niin ne on kisaa varten hyvin treenattu, jotta niillä on mahdollisuuksia asiasta selvitä. Kyse on luottamuksesta. Eihän ne eläimet siellä olisi, jos eivät meihin luottaisi. Epäilevää koiraa on aika vaikea viedä mihinkään kehään, puhumattakaan siitä rennosta yhdessä tekemisestä. Onhan ne toki myös siitä veikeitä, että yleensähän ne peilaa myös sitä ohjaajaa. Jos ohjaaja jännittää, pitää koirakin tilannetta epäilyttävänä. Monesti sitä on kisan jälkeen kuullut, kun ihmiset juttelevat koirilleen pettyineinä, että miten sä sen nyt noin mokasit ja ei nyt tuu palkkaa. Harvemmin tosin se ihan piruuttaan on tehnyt asiaa väärin. Useimmiten veikkaisin, että ohjaajan ollessa outo, koirakin päätyy tekemään normaalista poikkeavia ratkaisuja tai sitten asiaa ei vain ole vahvistettu vielä tarpeeksi, jotta se toimisi tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin sitä puolustuskyvytöntää karvakaveriahan on helpompi tässä tilanteessa moittia kuin katsoa sinne peiliin ja painua treenaamaan.

Tokossa vielä asiaan tulee se, että voihan ne temput treenata ja näin moni tekeekin. Eli liikkeet kuntoon ja sitten kisoihin. Unohtuu sitten vain se kokonaisuus, se mikä pitää homman kasassa. Siellä on myös liikkeiden alut, loput ja siirtymät, myös odottelut. Nekin pitää treenata, vaikka kuinka hullulta tuntuisi. Katsokaapa tätä Oilin ja Zipun suoritusta PM-tokossa Oslossa. Aika paljon tapahtuu siellä kehässä häiriötä ja koira on kuulolla koko ajan. Jotenkin tuntuu hassulta, että tuotakin suoritusta tehdessä miettisi, että voitetaankohan me nyt. Ei siinä voi kuin keskittyä olemaan läsnä, muuten se yhteys koiraan on mennyttä.

Jep, eiköhän tässä itse kukin ole aina se itsensä pahin vastustaja, kun ajatukset pääsevät harhailemaan. Pidetään ne ajatuksessa kurissa ja nautitaan näiden kavereiden kanssa tekemisestä.