Tätä mä jäin miettimään. Voittamista. Monille se tuntuu olevan kovin tärkeää. On se minullekin, mutta ehkä ei koiralajeissa. Tai sitten koirat ja meidän harrastamat lajit ovat siinä koulineet siten, että ennemmin etsii sitä hyvää tekemisen fiilistä.
Kummasti sitä kouliintuu, jos koiraa jännittää agiradalla. Siihen ei auta juosta kovempaa, koska se koira voi silloin juosta ihan päinvastaiseen suuntaan tai lähimmän ratahenkilön luo tai keksiä jotain aivan muuta puuhaa. Tai sitten se koira voi ruveta hösäämään, räiskiä esteitä miten sattuu ja koko hommasta tulee vaarallista. Eikä ainakaan silloin siinä ole sitä yhdessä tekemisen fiilistä. Kummallakin on radalla oma tonttinsa, joka tulee hoitaa. Pitää antaa koiralle tilaa suorittaa, oikeita vinkkejä suunnasta ja opettaa ne esteet. Jokainen rata on palaute siitä, mikä on hallussa ja missä kaivataan harjoitusta. Useimmiten sitä harjoitusta tarvitsee se ohjaaja: ajoitus tai rytmitys on väärä tai jokin asia on jäänyt koiralle opettamatta.
Loppuvuodesta tajusin sen, että ehkä Remen kaikki hyppyongelmat eivät olekaan koirassa. Ohjaajalla saattaa tippua se ohjaus, joka tukisi koiraa hypyssä. Eikä sitä koiraa tarvitse aina saatella niin pitkälle esteille ja oman vauhdin ei tarvitse olla tasaisen tappavaa vaan siellä pitäisi olla jarrutuksia ja kiihdytyksiä. Jos näitä onnistun parantamaan, niin meidän etenemät ja sijoitukset voivat parantua. Olisihan se kiva saada sertejä ja koira valioksi, mutta fakta on myös se, että näillä koiramäärillä meitä parempia koirakoita on läjäpäin kisoissa. Mutta me haetaan sitä hyvää fiilistä, sillä mä uskon siihen, että sillä saadaan myös paras mahdollinen yhteistyö ja rentous. Yksi suurimpia viime vuoden pettymyksiä oli se, ettei Reme halunnut radan jälkeen leikkiä pallolla. En siis ollut itse osannut iloita radalla olosta, murehdin huonoja etenemiä ja soppa on valmis. Miten Reimastakaan olisi voinut tuntua voittajalta radan jälkeen, jos ohjaaja on myrtsi. Opeteltiin siis taas leikkimään ja pitämään kivaa. Olinhan mä siellä sentään mun parhaimman karvakamun kanssa.
No agilityssä homma on kovaa, mennään lujaa ja aika sekä virheet ratkaisevat. Sinänsä ymmärrettävää, että kaikki haluavat olla se nopein koirakko. Mutta entäs toko? Siellä kyse ei ole nopeudesta. On kyse puhtaista suorituksista ja yhteistyöstä. Ei saa ennakoida, muttei viivytelläkään, pitää osata odottaa, olla reagoimatta liikkuriin, tuomariin ja liikkutin käskytyksiin. Pitää olla hillitty ja hallittu. Moni puhuu, että pitää olla siellä omassa kuplassa koiran kanssa. Tokossa suoritusaika on moninkertainen agilityyn nähden ja samalla saa koko ajan palautetta tekemisestään. Tosin moni on niin keskittynyt tekemiseen, ettei pisteitä pysty koesuorituksessa seuraamaan itse ollenkaan. Yhä enenevässä määrin tokossa on onneksi keskitytty koiran ilmeeseen: hännän tulee heilua ja koiran tehdä hommia innokkaasti. Yhä vähemmän näkee nykyään löysiä ja haluttomia koiria kehässä. Mutta mistä tulee tähänkin lajiin se, että tehtiin 1-tulos, mutta ei taaskaan voitettu? Tässä lajissa, kun sillä voittamisella ei ole merkitystä. Jos teet 1-tuloksen, saat siirtyä seuraavaan luokkaan ja jos 1-tuloksia on yhdestä luokasta kasassa kolme, niin saat siitä koulutustunnuksen. Valioksikin tullaan ilman tiettyä sijoitusta. Maajoukkuekarsinnat ja -kisat ovat toki asia erikseen. Tokon suhteen omat tavoitteet ovat rauhallinen ja samassa kuplassa tehty suoritus, joka toivottavasti tuo sen 1-tuloksen. Sijoituksella ei ole minulle väliä.
Tässä tuntuu, että aina ollaan veitsenterällä, kun koiran taikka muun eläimen kanssa harrastetaan. Helposti se ihmisosapuoli tulee niiden tavoitteidensa kanssa ja vääntää homman veriseksi. Tuskinpa se koira tai hevonen asettaa tavoitteita ennen kisaa. Ne eläimet ovat siellä, koska ne on sinne viety. Jos ollaan reiluja, niin ne on kisaa varten hyvin treenattu, jotta niillä on mahdollisuuksia asiasta selvitä. Kyse on luottamuksesta. Eihän ne eläimet siellä olisi, jos eivät meihin luottaisi. Epäilevää koiraa on aika vaikea viedä mihinkään kehään, puhumattakaan siitä rennosta yhdessä tekemisestä. Onhan ne toki myös siitä veikeitä, että yleensähän ne peilaa myös sitä ohjaajaa. Jos ohjaaja jännittää, pitää koirakin tilannetta epäilyttävänä. Monesti sitä on kisan jälkeen kuullut, kun ihmiset juttelevat koirilleen pettyineinä, että miten sä sen nyt noin mokasit ja ei nyt tuu palkkaa. Harvemmin tosin se ihan piruuttaan on tehnyt asiaa väärin. Useimmiten veikkaisin, että ohjaajan ollessa outo, koirakin päätyy tekemään normaalista poikkeavia ratkaisuja tai sitten asiaa ei vain ole vahvistettu vielä tarpeeksi, jotta se toimisi tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin sitä puolustuskyvytöntää karvakaveriahan on helpompi tässä tilanteessa moittia kuin katsoa sinne peiliin ja painua treenaamaan.
Tokossa vielä asiaan tulee se, että voihan ne temput treenata ja näin moni tekeekin. Eli liikkeet kuntoon ja sitten kisoihin. Unohtuu sitten vain se kokonaisuus, se mikä pitää homman kasassa. Siellä on myös liikkeiden alut, loput ja siirtymät, myös odottelut. Nekin pitää treenata, vaikka kuinka hullulta tuntuisi. Katsokaapa tätä Oilin ja Zipun suoritusta PM-tokossa Oslossa. Aika paljon tapahtuu siellä kehässä häiriötä ja koira on kuulolla koko ajan. Jotenkin tuntuu hassulta, että tuotakin suoritusta tehdessä miettisi, että voitetaankohan me nyt. Ei siinä voi kuin keskittyä olemaan läsnä, muuten se yhteys koiraan on mennyttä.
Jep, eiköhän tässä itse kukin ole aina se itsensä pahin vastustaja, kun ajatukset pääsevät harhailemaan. Pidetään ne ajatuksessa kurissa ja nautitaan näiden kavereiden kanssa tekemisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti